Meidän tarina ♥

Meidän voisi sanoa olevan nykyajalle tyypillinen pari, meidän juttu nimittäin alkaa Suomi24.fi:n keskustelupalstalta -07 kesäkuun loppupuolella. Ei me kyllä kauaa siellä juteltu, vaan siirryttiin meseen melkein saman tien. Pari viikkoa juteltiin sitä kautta, niin että kirjotettiin tekstiä kuvayhteyden ollessa päällä. Jossain vaiheessa H kertoi joutuvansa käymään Jyväskylässä työmatkalla, ja koska takaisin tulo osuisi perjantaille ja vaihto olisi Tampereella, niin kiinnostaisiko mua tavata, jos hän ei vaihdakaan Kokkolaan menevään junaan vaan tulee Hämeenlinnaan kun kerta "on niin lähellä". Mä sitten siihen suostuin. Mä muistan että mua jännitti koko päivän ihan hirveästi mennä juna-asemalle vastaan, vaikka oli toisen nähnyt ulkonäöltä yms. Mä muistan, että kävin menomatkalla ostamassa mansikoita ja kermavaahtoa, koska olin luvannut tehdä H:lle ruokaa. No, alku tietenkin oli vähän haparointia, mutta yllättävän helposti se sujui. Tosin mansikat tuli syötyä jo matkalla mun luokse, mutta spagetti ja kastike maistui senkin edestä. :)

Siitä se siis lähti, vaikka alkuun se oli vähän sellaista katselua ja vasta myöhemmin kun H sanoi: "Kai se voidaan myöntää että tässä on molemminpuolisia tunteita mukana" sovittiin että vuosipäivä lasketaan siitä meidän eka tapaamisesta. Ja tässä vaiheessa on kai syytä mainita, ettei mulla ollut minkäänlaista seurustelukokemusta ennestaan, eli H on ollut mulle kaikin mahdollisin tavoin se ensimmäinen. Ja lopulta myös ainut.

Ensimmäinen yhtenen joulu -07

Mä muistan myös kuinka mä sanoin ekan kerran, että mä oon kyllä enemmänkin kuin pelkästään ihastunut H:hon. H oli tehnyt tammikuussa olohuoneen lattialle romanttisen piknikin, oli kynttilöitä, pelkästään sitä varten mulle poltettu cd-levy, oli suolakeksit lisukkeineen, viinirypäleet ja jopa viiniä minulle (H kun ei juo ollenkaan). Sitten siinä kun makoilin jossain vaiheessa iltaa H:n kainalossa tuntui että sitä ihan pakahtuu onnen tunteisiin ja kysyin varovasti (joo, kysyin) korvaan kuiskaten, että saanko mä rakastaa. Sain luvan.

 Vanhemmille tai siis äidille ekana, kerroin kerran kotona käydessäni. Senkin muistan hyvin kun aloitin jutun "onko sun mielestä kahdeksan vuoden ikäero hirveästi?" Onneksi äiti oli ihan avoin (äitillä ja iskällä 5 vuoden ikäero). H parka joutuikin sitten ekan kerran vanhempani tavatessa tapaamaan koko suvun kerralla, koska H kävi meillä ensimmäisen kerran vanhemman pikkusiskoni rippijuhlissa. Mutta teki hyvän vaikutelman, jopa isääni, joka oli pitkään otettu siitä, että H lähtiessämme kätteli isän. Isän reaktioita nimittäin pelkäsin, koska kun H oli ammatiltaan tietotekniikan insinööri (iskä ei piittaa nykyajasta ja tietotekniikasta pätkääkään), mutta toisaalta H:n maalaiskasvatus maatilalla lievensi reaktioita varmasti.

Yksi lempparikuvani ikinä. -08 Kalajoella

H:n tunnustusta sain odottaa jonkin aikaa, ja se ei enää ihmetytä nykyisen tuntemuksen perusteella, H on luonteelta aika hidas ja "varovainen". Sitten kun se tuli, niin se tulikin ihan puskista. Oltiin nimittäin juuri kääntymässä H:n äidin kotipihaan, kun radiosta soi CMX:n Kultanaamio ja lauloin mukana kohtaa "minä vihaan sinua". Niin eikö H häkellytä minut täysin ennen ensimmäistä äitinsä tapaamista sanomalla kohdan jälkeen: "Niin mutta kun minä rakastan sinua." 

Oman monimutkaisuutensa suhteeseen on tuonut välimatka. Nimittäin vaikka me ollaan jo naimisissa, ja virallisesti asun samassa osoitteessa nykyään kuin H, ei olla siitä huolimatta sanan varsinaisessa merkityksessä asuttu yhdessä. Mutta toisaalta, mä näen sen osittain myös voimavarana ja varmuutena siitä, että kun ollaan kestetty välimatkaa nyt 4 vuotta ja 4 kuukautta, niin me kestetään myös muutkin mahdolliset hankaluudet. Ikäero ei meille ole missään vaiheessa ollut hankaluus, osittain ehkä siitä syystä, että mä olen ollut aina ikäistäni kypsempi ja näyttänyt vanhemmalta (myös muut ihmiset sanoneet tätä, ei siis pelkkä oma mielipide)

Ihan alusta alkaen puhuttiin suhteellisen paljon "entä jos ollaan yhdessä sen ja sen ajan päästä" "mitä sä haluaisit että me oltais tämän ja tämän ajan päästä" ja molemmilla on ollut saman suuntaisia ajatuksia. Kihloihin sitten mentiinkin 09.09.09 Shanghain matkamme aikana (H oli ollut siellä aikanaan vaihdossa ja puhunut siitä niin moneen kertaan, että halusin nähdä paikan) reilun kahden vuoden jälkeen, koska molemmat olivat sitä mieltä, että siinä vaiheessa tietää jo, onko toinen oikeasti se kenen kanssa haluaa olla loppuelämän. (olisin halunnut tähän meidän "kihlajaiskuvan" eli yhteiskuvan Kiinanmuurilta, mutta se on toisen koneen uumenissa).

Naimisiin mentiin sitten 18.09.2010, koska mä ilmoitin alusta alkaen kihlautumisen jälkeen, että mulle kihlaus on lupaus naimisiinmenosta, eli häät on maks. 1,5 vuoden päästä kihlautumisesta. H sitten halusi tuon syyskuun, kun on jo rauhallisempaa kirkoissa ja kuitenkin vajaassa vuodessa saa häät järjestettyä enemmän kuin hyvin.

Elämäni onnellisimpia päiviä.

Eikä pidä tietenkään unohtaa Spyroa, joka on tässä kipakasti antanut kuulua itsestään viimeisen muutaman kappaleen kirjoittamisen ajan. Mä rakastan jo nyt tuota pientä ihmistä, joka on sekoitus minua ja äärimmäisen rakasta H:ta, jost tiedän tulevan äärimmäisen hyvä isä lapselleen.. Vaikka koulussa ei  huonosti nukutun yön jälkeen tunnukaan aina siltä, niin en voisi kuvitella itseäni  mihinkään toisenlaiseen elämäntilanteeseen, jossa olisin onnellisempi kuin nykyisessä. Välillä sitä ei voi muuta kuin miettiä, että miten onkaan voinut käydä niin hyvä tuuri, että näin nuorena on löytänyt sen kenen kanssa haluaa istua vanhainkodissakin käsi kädessä ja kertoa toiselle kuinka paljon toista rakastaa.

Ja en, en kirjoittanut tekstiä kuivin silmin.