"Voiii kun pieni..."

Olot samoja kuin aikaisemminkin. Kovasti sitä ensi viikon lääkärineuvolaa jo odotan ja mahdollista sydänäänten kuuntelua. Saisi jotain varmuutta tähän hommaan. Välillä kun tuntuu olevan niin vahvasti raskaana ja välillä sitä miettii, että voiko sitä oikeesti kuitenkaan olla. Mutta vähän vielä, niin sitten tiedetään onko Spyrolla kaikki ok.

Tänään oli kiva päivä, sain nimittäin vihdoin ja viimein täältäkin jonkinlaisia tuttua :). Voisi sanoa porukan olleen aika hyvin samalla aaltopituudella, jos neljä, toisilleen täysin tuntematonta naista keskustelee keskenään lähes kolmen tunnin ajan. Meitä oli kaksi odottavaa (ja vielä lähes samoilla viikoilla) ja kaksi lapsellistä äitiä.

kuva

Tuli siinä tajuttua taas että kuinka hirveen pieniä ne lapset on vauvaikäisinä! Pisti meinaa pikkasen pelottamaan kun sain syliini sellaisen kuusiviikkoisen tyttövauvan. Enhän mä oo pitänyt niin pientä sylissä sitten sen ajan kun olin kuusi vuotias ja pikkusiskoistani nuorempi syntyi. En pelkää tällä hetkellä siis synnytystä, vaan sitä, että miten sitä lasta oikein oppii käsittelemään. Eihän ne kai rikki mene, mutta silti.

Mutta oli ne aika suloisiakin. En yhtään ihmettele, että tää tytön äiti sanoi että niitä voisi tuijottaa vaikka kuinka kauan. Toinen porukan pikkuinen oli sitten jo hieman isompi n. puolivuotias poika joka oli jo lähempänä sitä vauva kokoa jonka kanssa pystyy olemaan luontevammin.

Mutta, kai sitä pitää vain luottaa siihen, että kyllä sitä sitten oppii kun aika tulee.

9+1

Houkuttelin tänään miehen ottamaan kuvan mahasta, jotta on sitten jossain vaiheessa johonkin mihin verrata. Musta tuntuu, että se on ihan älyttömän pömppö tosta alavatsasta jo, mutta ei tuosta kuvasta oikestaan voisi vielä sanoa "hei toi on raskaana". Mutta laitetaan silti tänne, niin tästä siis lähdetään mahaa kasvattelemaan.

Miehenkin selkeästi sietää vielä hieman harjoitella tätä, koska tää on vähän turhan paljon selän puolelta otettu, eli ei ole kuvakulma ihan suorassa. Mutta, tästä lähetään kehittämään kaikin tavoin :)

Täällä taas

Täällä ollaan taas viimein kotona. Ja olenkin erittäin iloinen, ettei vähään aikaan tarvitse lähteä ajelemaan yhtään minnekään. Teki nimittäin aika tiukkaa ajaa tuo viiden tunnin matka yhdellä tauolla. Alunperin oli tarkoitus että oltaisiin mun opiskelukämpillä pysähdytty ja annettu kissojen käydä laatikolla ja itse syöty, mutta sekin muuttui. Jouduttiin tekemään pikapysähdys Ylöjärven Nesteelle kun toinen kissoista päätti vääntää kunnon tortut koppaan. Mies joutui sitten siinä huoltsikalla suorittamaan kopan putsauksen, kun minä pitelen hihnoissa kissoja ja koetan olla oksentamatta. On nimittäin hajut alkaneet käydä nenään, erityisesti pahat hajut. Ihan jopa kissanruoka pussinkin avaaminen tekee tiukkaa kun se haju käy nenään niin vahvasti.

Tämän episodin jälkeen päätettiinkin, että ajetaan suoraan kotiin kun ei sille hiekkalaatikko käynnille enää olisi ollut tarvetta. (Toinen kissa kyllä hoiti asiansa nätisti ennen lähtöä...) Tulipahan tuolla putkeen ajamisella tpdettua se, että päätös jättää autokesälömareissu väliin oli aivan oikea. Ei musta olisi autossa istujaksi pitkiksi ajoiksi.

Kotiin oli muuten kiva tulla, mutta pikkasen pisti väsyneenä itkettämään, kun Kelalta oli tullut kirje ja pyyntö selvittää asumisjuttuja opintotuen ja asumislisän saannista. Kun tein siis virallisen muuttoilmoituksen tänne miehen luokse, jotta minusta tulisi virallisesti kokkolalainen ja olisin täällä kirjoilla ja siten saisin käyttää terveyspalveluja ilman ongelmia. Nyt pitää sitten mennä kysymään Kelan toimistolta, että mitä mun pitäisi tuohon paperiin oikein laittaa, kun tein sitten väliaikaisen muuttoilmotuksen takaisin Ilmajoelle, jossa olen oikeutettu asumislisään. En edes halua ajatella millasta paperisotaa saan käydä siinä vaiheessa kun palaan tekemään opintojani loppuun...

Oireita on yhä edelleen. Pahoinvointia, huimausta varsinkin jos seisoo pitkiä aikoja, päänsärkyä, närästystä, väsymystäkin vielä jossain määrin. Neuvolääkäri olis 1.8. ja np-ultra aikakin oli tullut loman aikana: 9.8. Ei siis enää kovin pitkää aikaa odotettavana.

Ohhoh

Täytyypä oikein hämmästellä tätä lukijamäärä, joka tuntuu lisääntyvän ihan huomaamattaan. Aina kiva tietää, että jota kuta kiinnostaa sen verran että lukijaksi asti jaksaa ilmoittautua. Täytyypä varmaan sitten jonkin seuraavan tasaluvun täyttymisen tullessa harkita jonkinlaista arvontaa. Ja muutenkin, koska tilastojen mukaan liikenettä on kohtalaisen paljon :). Kiitos siis siitä kaikille.

Itse täällä viettelen nyt oikein kunnolla lomaa, tulin nimittäin tänne eteläisempään Suomeen nauttimaan äidin grilliherkuista viikoksi. Eli saapa nähdä kuinka paljon tässä tulee lihottua pelkän viikon aikana :D. No,nyt en asiasta jaksa huolta kantaa, palataan sitten terveellisempään ruokavalioon, kun päästään takaisin kotiin. Kyllä tarkoitus on muutakin tehdä kuin pelkästään syödä, nähdä vanhoja kavereita ja autella äitiä pikkusiskon rippijuhlien valmistelussa.

Pahoinvointikin tuntuu jo hellittäneen. *koputtaa puuta*. Aamuisin herätessä on pahaolo, mutta se menee ohi, kunhan saa jotain suuhunsa. Päivän aikana pahoinvointi ei ole juuri enää iskenyt, vaan sen sijaan iskee aivan törkeä nälkä, vaikka pari kolme tuntia sitten olis syönyt itsensä melkeinpä ähkyyn asti. Eli välipaloja on tullut naposteltua, lähinnä leipää, joten se siitä hiilareiden pienestä tarkkailusta heti kun miehen silmä välttää.

Mies liittyy seuraamme viikon päästä aloittaen omankin lomansa, mutta tällä hetkellä humputtelee Englannin maalla työmatkan merkeissä. Toivottavasti muistaa muistaa vaimoaan ja pikkuSpyroa :)

Lare ja Spyro 6+6

"I have a demon in me"

Eilen tehtiin tuttavuutta neuvolan lisäksi myös hormoonihin ja siihen, miltä tuntuu kun tajuaa, että kroppa ei ole enää omassa hallinnassa. Tosiaan, eilen koin neuvolan jälkeen päivällä jotain tyhmä-ruma-läski ahdistuksia, "masensi" (lainaismerkit siksi ettei sanan vakavimmassa merkityksessä) tää jatkuva 8 h yksinolo, kun täältä ei tunne ketään, ahdisti oma pää ja oma kroppa ihan satanolla, kun tosissaan tajusi, että se monta vuotta säilynyt paino on nauraen huutanut ikkunasta lisäkiloja seurakseen. 

Myös mies sai tästä osansa illalla, kun suutuin ihan silmittömästi, aivan naurettavasta seikasta, ja huudettuani hetken aikaa purskahdan aivan järjettömään itkuun. Aika pelottavaa näin jälkeen päin miettiessä, kun itseään ei saanut hallittua lainkaan, se vain tuli, purkautui ja meni mennessään.

kuva

Tänään ostin myös ensimmäiset mamma housut H&M:ltä. Mahaahan ei siis oikeastaan vielä ole, vaan turvotusta (tai no, kyllä omiin käsiin tuntuu, muttei periaatteessa näy mihkään vielä). Syy housuihin on mielestäni hyvä. Pikkusiskollani on parin viikon päästä rippijuhlat, joihin kuvittelin omaavani hyvän mekon, mutta päälle koettamisen jälkeen totesin mallista johtuen näyttäväni siltä kuin olisi pidemmälläkin raskaudessani. Enkä välttämättä ole niinkään innostunut vastailemaan kaukaisempien sukulaisten raskausuteluihin vielä tässä vaiheessa. Tarvitsin siis erään paidan kaveriksi housut ja ostamani housut sopivat oikein mainiosti remmikorkkareiden kaveriksi.

kuva

Eikä kyllä hävetä yhtään myöntää sitä, että en vähään aikaan ole noin mukavalta tuntuneita housuja jalkaani vetänyt. Mahan sai päästää ihan vapaasti plömpsähtämään, enkä näyttänyt lainkaan lihavalta! Nimittäin ennen housujen sovittamista olimme miehen kanssa syömässä ja siellä jouduin avaamaan housuistani vetoketjunkin jotta ahdistava olo helpottaisi. Ja kyseiset housut, olivat caprit, jotka ostin kokoa isompina alkukesästä ajatellen, että kiva kun vyötärö on löysempi ja caprit saavat hieman roikkua (ja kuitenkin laihtumisen tapahtuessa olisin saanut kiristettyä nauhoilla). Ei ole löysää vyötäröllä enää.

Ensimmäinen neuvola: käyty

No niin, nyt on sitten eka neuvola takana ja lasketuksi ajaksi annettiin 25.2 eli ei ne mun laskut nyt kauaksi jääneet. Juteltiin vähän yleisiä, sitten otettiin verenpaine, verinäyte myös ja pissanäyte pitää huomenna käydä kipasemassa labraan. 

Kaikista eniten melkeinpä vituttaa se, että mun paino todellakin  nousi niiden pillereiden lopettamisen jälkeen (kyllä, valitettavasti se meidän vaaka onkin oikeassa. Oon elänyt nimittäin toiveessa ettei se näyttäisi oikein) joten tällä mun nykysellä painolla (82,8 kg) BMI on 26, joka meinaa sitä saakelin sokerirasitusta, kun aikasemmin mulla on ollut BMI 25, joka olis ollut vielä hyvä. Ei valmiiksi kyllä jo yhtään inspaa toi, nimittäin ei mitenkään erityisen kivalta kuullosta. Mutta no, täytyy sitten toivoa, että siitä selviää puhtain paperein, jottei tarvitse kotona aloittaa sokeriseurantaa. Kaiken järjen mukaan ei pitäisi olla mitään erikoista, mutta ainahan voi käydä oikein huonosti.


Vaikka mä tiedän, että painon nousu kuuluu raskauteen, niin saa nähdä millaisia kriisejä mä vielä itselleni kehitän tuosta painosta. Aina mä olen ollut isokokoinen ja koskaan mä en sitä ihan täysillä oo hyväksynyt. Lähinnä nyt tuo vatsan seutu ja sen makkarat on se mikä on rassannut. No, täytyy liikuntaa jatkaa ihan kuten tähänkin asti, niin jos sitten ei pääsisi niin älyttömyyksiin sitten toi painon nousu.
Muuten ei oikeestaan yhtään mitään vielä. Seuraava lääkäri aika saatiin 1.8. ja silloin kuulemma voidaan kuunnella jo sydänääniä! Ja siitä sitten hieman eteenpäin niin tulee olemaan ultra. Saa vaan nähä kun osuu kouluviikoille että miten sen kaa tulee sumplittua...

Lare ja Spyro 6+3

Hra Pönttö meinaa kuiskia korvaani

Näinä muutamina päivinä on tuo pahoinvointi nostanut päätään aina vain enemmän ja enemmän. Ylös asti ei mitään ole tullut, mutta pitkin päivää tulee kohtauksia jolloin ei kaukana käy, että jotain tulisi. Kaikista pahinta pahoinvointikohtaukset on yhdistettynä kauheaan nälkään, joka aika ajoin iskee täysin tyhjästä. Ensin ei ole nälkä ja sitten yhtäkkiä tuntuu että kuolee nälkään. Ja yleensä vähän heikosti saa mitään laitettua siinä vaiheessa suustansa alas.

Mielihalujakin on ollut jo huomattavissa. Yksi ilta vedin valkosipulituorejuuston jämät kaapista suoraan kitusiini ja seuraavana päivänä söin vihanneksien dippaamiseen tarkoitetun dipin suoraan purkista lusikalla sen jälkeen kun vihannekset loppuivat. Nytkin kaapissa on yksi dippi ja ai että tekisi mieli mennä vain lusikoimaan sitä suoraan suuhun. :D

Untakaan tuntuu ettei voi saada mitenkään tarpeeksi. Tänäänkin olen nukkunut ainakin kolmet 2-3 tunnin päikkärit ja tiedän, että kun kohta menen sänkyyn nukahdan saman tien. Mutta ehkä nää on niitä merkkejä, että pikkuinen voi hyvin ja kasvaa.

Olenkin ihmetellyt tässä kovana stressaajana, että tämän raskauden suhteen en koe minkäänlaista stressiä. En panikoi mahdollisen keskenmenon takia yms. Kivaahan se toukka olisi nähdä aikaisemmin, mutta kyllä sitä ultraa jaksaa odottaa. En nimittäin yhtään tiedä millaiset käytännöt täällä on noiden varhaisultrien kohdalla, että olisko se mahdollista saada julkisellakin puolella. Tietysti se keskenmeneminen tuntuu enemmän siinä tilanteessa kun se tapahtuu, mutta nyt on ajatuksena, että jos se kesken menee, niin sitten siihen on ollut joku syy, ettei pikkuinen jaksanut mukana roikkua. Siihen asti kunnes toisin todistetaan oletamme kaiken olevan hyvin.

LauraR. ja Spyro 6+0(?)